Olin saanut siis puhelun Viikistä, missä eläinlääkäri oli ollut skeptinen Roosan selviytymisen suhteen. Hän oli viitannut puhelussa myös siihen, että ehkä Roosaa ei kannattaisi edes herättää leikkauksesta.
Päädyimme kuitenkin herättämään Roosan, ja lähdimme Jaakon kanssa ajamaan Viikkiin.
Roosa oli vielä heräämössä, kun tulimme perille. Se makasi pitkin pituuttaan lattialla, kuorsaten.
Viikin kirurgi, Luis tuli juttelemaan meille. Hän oli operoinut Roosan jalan, ja löytänyt myös luun palan polvesta.
Menimme katsomaan röntgenkuvia tietokoneelta. Luis näytti, mistä luu oli irronnut ja kertoi myös polvinivelen traumasta. Kaikki kuulosti pahalta.
Reisiluusta oli iso pala irti, polvinivel oli vahingoittunut niin, että nivelnesteet olivat vuotaneet ulos, nivel oli tulehtunut ja auki.
Silti Luis kuulosti positiiviselta! Hän sanoi moneen kertaan, ettei halua herättää liian suuria toiveita, mutta jos tämä olisi hänen hevosensa, hän yrittäisi vielä. Roosa on vielä nuori, sen luusto kehittyy vielä, ja reisiluusta irronnut pala on sellaisesta kohdasta, mihin ei tule painoa niin paljon, eikä se vaikuta polvinivelen käyttöön mitenkään! Aloimme olla Jaakon kanssa toiveikkaampia.
Tietenkin kaikki on epävarmaa, ja hoidosta huolimatta riskit ovat suuret. Suurin riski on nivelrikko, sillä polvinivel oli menettänyt nivelnestettä ja nivel oli tulehtunut.
Roosan herättyä, kävimme vielä rapsuttelemassa ja pussailemassa sitä karsinassa. Se oli edelleen ihan tokkurassa. Jätimme sen lepäilemään ja toipumaan yön yli.
Lauantaina lähdin sairaalalle yksin. Roosa oli pirteä ja iloinen. Se oli syönyt hyvin ja hurmannut sairaalan henkilökunnan ihanalla luonteellaan 😄❤️
Olin Roosan seurana useamman tunnin ajan, ja kävin lääkärin ja hoitajien kanssa Roosan hoitoa läpi. Luis arvioi, että jos kaikki menee hyvin, niin pääsisimme maanantaina kotiin.
Mutta lauantai-iltana sairaalasta soitettiin. Roosan maha oli mennyt sekaisin, eikä se ollut syönyt eikä juonut hyvin. Roosa oli laitettava tippaan yöksi.
Roosa on reagoinut mahalla aina kaikkeen stressaavaan. Oli siis ihan odotettavissakin, että tapaturma, sairaala, ja kipu laittaa mahan sekaisin. Lääkkeistä puhumattakaan.
Tässä vaiheessa oma stressitaso oli jo niin katossaan, kun mitä tähän astisessa elämässäni olen vain joutunut sietämään. Tuntui kun päälläni istuisi jo lauma niitä elefantteja. Paniikkikohtauksen ensimmäiset oireet olivat vain jääneet päälle. Ne ei eskaloitunut hyperventilointiin ja hysteeriseen itkuun, niinkuin yleensä. Vaan olotila oli jatkuvasti ahdistunut, raskas, lihakset olivat jatkuvassa jännityksessä, oli vaikea hengittää, olin poissaoleva, päähäni ei mahtunut mitään muuta kuin Roosa. Olin väsynyt, mutta en saanut nukuttua kunnolla.
Sanoin jo silloin, että en muista että olisin ollut yhtä shokissa isäni kuoleman jälkeen.
En tietenkään vertaa nyt isäni kuolemaa ja menetystä -hevoseen. Mutta sanompahan vain, että onneksi näin kävi vain hevoselleni. En tiedä miten ihmiset selviävät läheistensä tapaturmista..
Sunnuntaina
Roosa oli hieman alakuloisen oloinen. Se seisoi pää nuokuksissa, karsinan takaseinää kohden. Kun menin karsinaan, se selvästi piristyi ja alkoi hakea läheisyyttä ja lämpöä. Painoi päätä syliin ja sulki silmiään kun silittelin sitä kaulalta ja päästä.
Läsnäoloni sai sen aikaan, että Roosa alkoi taas syödä ja juoda. Olin tuonut sille myös meidän tallilta omaa heinää, ettei maha ärsyyntyisi ainakaan uudesta heinästä. Maha oli edelleen ripulilla, ja tippa pysyi paikoillaan sunnuntaipäivän.
Istuskelin ja oleilin sen seurana kolme-neljä tuntia. Välillä juttelin hoitajien kanssa ja näin myös Luisin.
Sairaalalla oltiin hieman huolissaan Roosan voinnista, mutta uskottiin edelleen että kotiutuminen maanantaina saattaisi olla mahdollista. Kunhan tipasta päästäisiin eroon.
Päädyimme kuitenkin herättämään Roosan, ja lähdimme Jaakon kanssa ajamaan Viikkiin.
Roosa oli vielä heräämössä, kun tulimme perille. Se makasi pitkin pituuttaan lattialla, kuorsaten.
Viikin kirurgi, Luis tuli juttelemaan meille. Hän oli operoinut Roosan jalan, ja löytänyt myös luun palan polvesta.
Menimme katsomaan röntgenkuvia tietokoneelta. Luis näytti, mistä luu oli irronnut ja kertoi myös polvinivelen traumasta. Kaikki kuulosti pahalta.
Reisiluusta oli iso pala irti, polvinivel oli vahingoittunut niin, että nivelnesteet olivat vuotaneet ulos, nivel oli tulehtunut ja auki.
Silti Luis kuulosti positiiviselta! Hän sanoi moneen kertaan, ettei halua herättää liian suuria toiveita, mutta jos tämä olisi hänen hevosensa, hän yrittäisi vielä. Roosa on vielä nuori, sen luusto kehittyy vielä, ja reisiluusta irronnut pala on sellaisesta kohdasta, mihin ei tule painoa niin paljon, eikä se vaikuta polvinivelen käyttöön mitenkään! Aloimme olla Jaakon kanssa toiveikkaampia.
Tietenkin kaikki on epävarmaa, ja hoidosta huolimatta riskit ovat suuret. Suurin riski on nivelrikko, sillä polvinivel oli menettänyt nivelnestettä ja nivel oli tulehtunut.
Roosan herättyä, kävimme vielä rapsuttelemassa ja pussailemassa sitä karsinassa. Se oli edelleen ihan tokkurassa. Jätimme sen lepäilemään ja toipumaan yön yli.
Lauantaina lähdin sairaalalle yksin. Roosa oli pirteä ja iloinen. Se oli syönyt hyvin ja hurmannut sairaalan henkilökunnan ihanalla luonteellaan 😄❤️
Olin Roosan seurana useamman tunnin ajan, ja kävin lääkärin ja hoitajien kanssa Roosan hoitoa läpi. Luis arvioi, että jos kaikki menee hyvin, niin pääsisimme maanantaina kotiin.
Mutta lauantai-iltana sairaalasta soitettiin. Roosan maha oli mennyt sekaisin, eikä se ollut syönyt eikä juonut hyvin. Roosa oli laitettava tippaan yöksi.
Roosa on reagoinut mahalla aina kaikkeen stressaavaan. Oli siis ihan odotettavissakin, että tapaturma, sairaala, ja kipu laittaa mahan sekaisin. Lääkkeistä puhumattakaan.
Tässä vaiheessa oma stressitaso oli jo niin katossaan, kun mitä tähän astisessa elämässäni olen vain joutunut sietämään. Tuntui kun päälläni istuisi jo lauma niitä elefantteja. Paniikkikohtauksen ensimmäiset oireet olivat vain jääneet päälle. Ne ei eskaloitunut hyperventilointiin ja hysteeriseen itkuun, niinkuin yleensä. Vaan olotila oli jatkuvasti ahdistunut, raskas, lihakset olivat jatkuvassa jännityksessä, oli vaikea hengittää, olin poissaoleva, päähäni ei mahtunut mitään muuta kuin Roosa. Olin väsynyt, mutta en saanut nukuttua kunnolla.
Sanoin jo silloin, että en muista että olisin ollut yhtä shokissa isäni kuoleman jälkeen.
En tietenkään vertaa nyt isäni kuolemaa ja menetystä -hevoseen. Mutta sanompahan vain, että onneksi näin kävi vain hevoselleni. En tiedä miten ihmiset selviävät läheistensä tapaturmista..
Sunnuntaina
Roosa oli hieman alakuloisen oloinen. Se seisoi pää nuokuksissa, karsinan takaseinää kohden. Kun menin karsinaan, se selvästi piristyi ja alkoi hakea läheisyyttä ja lämpöä. Painoi päätä syliin ja sulki silmiään kun silittelin sitä kaulalta ja päästä.
Läsnäoloni sai sen aikaan, että Roosa alkoi taas syödä ja juoda. Olin tuonut sille myös meidän tallilta omaa heinää, ettei maha ärsyyntyisi ainakaan uudesta heinästä. Maha oli edelleen ripulilla, ja tippa pysyi paikoillaan sunnuntaipäivän.
Istuskelin ja oleilin sen seurana kolme-neljä tuntia. Välillä juttelin hoitajien kanssa ja näin myös Luisin.
Sairaalalla oltiin hieman huolissaan Roosan voinnista, mutta uskottiin edelleen että kotiutuminen maanantaina saattaisi olla mahdollista. Kunhan tipasta päästäisiin eroon.
Maanantaina soitin Viikkiin heti aamulla töistä. Roosa ei pääsisi kotiin vielä. Sairaalasta epäiltiin, että Roosalle on puhjennut kaviokuume. Se oli yöllä maannut, eikä ollut oikein suostunut nousemaan ylös. Se oli myös vaihdellut painoa jaloilla ja digitaalipulssit oli löytynyt kaikista muista jaloista, paitsi vtj, mikä oli siis traumajalka.
Suuntasin Viikkiin heti töiden jälkeen.
Positiivista oli se, että Roosan maha oli rauhoittunut ja ruoka ja vesi maistui taas! Roosa oli myös pirteä!
Roosalle oli laitettu yöllä jo jäätöppöset jalkoihin ja kaviot oli kuvattu maanantaina aamupäivällä. Kavioista otetut kuvat olivat puhtaat, eli rotaatiota ei ollut ehtinyt tulla.
Roosan kaviokuume sai luultavasti alkunsa nukutuksesta. Myös mekaaninen kaviokuume voi olla mahdollinen, sillä Roosa on siirtänyt painoa pois traumajalalta ja voinut täten rasittaa terveitä jalkoja.
Nyt seuraa paljastus. Tässä vaiheessa en ollut kaviokuumeesta huolissani. Suoraan sanottuna en tiennyt oikeastaan kaviokuumeesta juuri mitään. Olin kuvitellut että kaviokuume kestää muutaman päivän ja sen jälkeen siitä aletaan toipumaan. Ja hoitona on vain särkylääke ja lepo. Helpon kuuloista. Varsinkin kun kaikki ajatukseni oli takajalassa, mistä puuttui luusta pala. Nivel oli edelleen tulehtunut huuhtelusta huolimatta ja huoleni Roosan selviytymisestä alkoi olla vaakalaudalla rahan takia. Kaviokuume ei tuntunut niin akuutilta huolenaiheelta.
Voi kuinka väärässä olinkaan!
Kommentit
Lähetä kommentti