Nyt on tässä vuodessa tapahtunut niin paljon, kun viimeksi olen tänne mitään kirjoittanut, että en edes tiedä mistä aloittaa.
Huomaan kuitenkin itsestäni, että alan olla väsynyt. Joten ehkä on aika kirjoittaa ylös asioita, jotta niistä pääsee eteenpäin.
14.3.2019 oli torstai. Olin aloittanut maaliskuun alussa tallimestarin työt Hepokantin tallilla, Kaisa Jarvalla. Roosa oli muuttanut tallille jo marras- vai joulukuun alussa. Roosa kotiutui todella hyvin ja sai ihanan tarhakaverin, Samun. Ne tulivat hyvin toimeen, ja tykkäsivät kumpikin leikkiä tarhassa pitkin päivää.
Muutamaa päivää aiemmin, olin vielä naureskellut niille, kun ne juoksivat villivarsoina pitkin tarhaa. Muistan, kun ajattelin, että nyt jos Roosa poikkasee jalkansa, niin ainakin se kuolee onnellisena.
En koputtanut puuta.
Mutta tosiaan.. oli torstai, ja töiden jälkeen juoksutin Roosaa kentällä ja kävin sen selässä istumassa ja otettiin me muutama askel käyntiäkin. Ajomatkalla kotiin, alkoi kuvotus. Ajattelin sen johtuvan nälästä. Mutta kun pääsin kotiin, äitini kertoi että meidän taapero oli oksennellut koko päivän.
Ei mennyt kauaakaan, kun aloin itsekin oksentelemaan. Havahduin kuitenkin siihen, että oksennuksen seassa oli verta. Kysyin mieheltäni, että onkohan se ihan normaalia, mihin Jaakko pienen googlettelun jälkeen vastasi,että ei! Nyt lähdetään päivystykseen!
Pääsimme Peijaksen pihalle, kun puhelimeni soi. Tallikaverini soitti, että Roosa oli loukannut itsensä tarhassa. Sen vasemmasta takajalasta tuli paljon verta, eikä se laittanut painoa jalalle.
Oksennustautini tuntui loppuvan siihen. Sydän alkoi jyskyttää kurkussa asti. Tiesin, että Jaakko ei anna mun kääntyä sairaalan pihalla takaisin, vaan mun pitää nyt hoitaa se Roosa sairaalaan jotenkin muuten. Luojan kiitos, tallin omistajamme on eläinlääkäri! Hän oli heti päässyt antamaan tarvittavan ensiavun ja jäänyt vielä vartioimaan Roosaa.
Soitin samantien ystävälleni. Hän lupasi lähteä heti hakemaan autoani, ja viedä Roosan sairaalaan. Lupasin tulla sairaalaan heti, kun vain pääsen itse sairaalasta pois.
Onneksi itselläni oli tullut vain kurkkuun/ruokatorveen haava rajusta oksentamisesta, ja sain lähteä heti "kotiin". Eli Viikin hevossairaalaan.
Itseasiassa oma sairaalareissuni oli niin nopea, että ehdin tallillekin lastaamaan Roosaa.
Haava näytti pahalta. Se oli polven kohdalla, n. 10-15cm pitkä viilto, mikä oli todella syvän näköinen. Aivan ei saanut selvää, että miten syvälle haava ulottui, mutta mikään pintahaava se ei todella ollut. Roosa laittoi kyllä painoa jalalle, mutta ontui voimakkaasti. Kävellessä sieltä roiskui kaaressa jotain kirkasta nestettä.
Jouduimme rauhoittamaan Roosan matkan ajaksi, ja melkein nostamaan sen autoon. Muutamat oksennukset vielä tallin pihamaalle, ja matka kohti Viikkiä.
Kello taisi olla jo lähemmäs 22, kun pääsimme perille. Roosa tutkittiin, mutta eläinlääkäri ei osannut sanoa että onko haava mennyt polviniveleen asti. Lähdimme siis röntgeniin.
Röntgenkuvien jälkeenkään eläinlääkäri ei pystynyt sanomaan, miten syvä haava on. Mutta luut näytti ehjiltä! Onneksi!!
Päätimme jättää Roosan yön yli tarkkailuun, ja tikattavaksi. Katsottaisiin aamulla sitten uudestaan.
Aamulla puhelin soi.
Viikistä soitettiin että Roosa on ihan pirteä ja se syö hyvin. Nyt myös toinen eläinlääkäri oli katsonut Roosan jalkaa ja röntgenkuvat, ja polvi oli myös ultrattu. Vieläkään ei saanut selvää, että onko haava niveleen asti.
He epäilivät että ei ole, koska Roosa laittoi jalalle niin hyvin painoa ja käveli suhteellisen hyvin. He ehdottivat, että odotellaan hetki ja seurataan mitä käy. Niveleen ei uskaltanut tuosta noin vain kuulemma mennä ottamaan näytettä, ettei sinne ainakaan itse vietäisi mitään bakteeria. Kerroin luottavani heidän arviointikykyyn.
Hetken päästä puhelin soi kuitenkin uudestaan. Nyt myös kirurgi oli katsonut kuvia ja jalkaa, ja he olivat päätyneet kuitenkin kurkkaamaan polveen lähemmin.
Jäin oksennustaudissani odottelemaan soittoa operaation jälkeen.
Iltapäivällä puhelin soi vasta seuraavan kerran. Joku suomalainen naislääkäri soitti. Ensimmäinen kysymys hänellä taisi olla, että onko hevosellani siitosarvoa. Oksennus puristui jonnekin pallean alle. Sain ääntä tulemaan sen verran, että kerroin että on. Vaikka mielessäni jyskytti vain se tunnearvo, mikä Roosalla on. Sitä ei voi mitata rahassa eikä varsoissa.
Naisääni kertoi, että haava oli ulottunut polviniveleen asti. Mutta tähystyksessä oli selvinnyt, että Roosan reisiluusta oli lähtenyt iso, n. 2x3cm pala irti.
Pala oli näkynyt kyllä röntgenkuvissakin, mutta he olivat ajatelleet sen olevan nestettä tmv. koska Roosa käveli niin hyvin, ja koska alue kuvissa oli niin suuri.
Naisääni kysyi, kannattaako Roosaa herättää enää.
"Tämä on kyllä sellainen tapaturma, että saat vakuutuksesta rahat takaisin, jos tapaturmavakuutus löytyy."
Norsu alkoi asetella takapuoltaan juuri rintakehälleni. Tuttuja paniikkikohtauksen merkkejä. En tainnut saada enää sanaa suustani.
"No, jos sillä on siitosarvoa, niin katsotaan nyt mitä käy."
Suljin puhelimen ja aloitin hysteerisen itkun. Roosa ei taidakaan selvitä.
Huomaan kuitenkin itsestäni, että alan olla väsynyt. Joten ehkä on aika kirjoittaa ylös asioita, jotta niistä pääsee eteenpäin.
14.3.2019 oli torstai. Olin aloittanut maaliskuun alussa tallimestarin työt Hepokantin tallilla, Kaisa Jarvalla. Roosa oli muuttanut tallille jo marras- vai joulukuun alussa. Roosa kotiutui todella hyvin ja sai ihanan tarhakaverin, Samun. Ne tulivat hyvin toimeen, ja tykkäsivät kumpikin leikkiä tarhassa pitkin päivää.
Muutamaa päivää aiemmin, olin vielä naureskellut niille, kun ne juoksivat villivarsoina pitkin tarhaa. Muistan, kun ajattelin, että nyt jos Roosa poikkasee jalkansa, niin ainakin se kuolee onnellisena.
En koputtanut puuta.
Mutta tosiaan.. oli torstai, ja töiden jälkeen juoksutin Roosaa kentällä ja kävin sen selässä istumassa ja otettiin me muutama askel käyntiäkin. Ajomatkalla kotiin, alkoi kuvotus. Ajattelin sen johtuvan nälästä. Mutta kun pääsin kotiin, äitini kertoi että meidän taapero oli oksennellut koko päivän.
Ei mennyt kauaakaan, kun aloin itsekin oksentelemaan. Havahduin kuitenkin siihen, että oksennuksen seassa oli verta. Kysyin mieheltäni, että onkohan se ihan normaalia, mihin Jaakko pienen googlettelun jälkeen vastasi,että ei! Nyt lähdetään päivystykseen!
Pääsimme Peijaksen pihalle, kun puhelimeni soi. Tallikaverini soitti, että Roosa oli loukannut itsensä tarhassa. Sen vasemmasta takajalasta tuli paljon verta, eikä se laittanut painoa jalalle.
Oksennustautini tuntui loppuvan siihen. Sydän alkoi jyskyttää kurkussa asti. Tiesin, että Jaakko ei anna mun kääntyä sairaalan pihalla takaisin, vaan mun pitää nyt hoitaa se Roosa sairaalaan jotenkin muuten. Luojan kiitos, tallin omistajamme on eläinlääkäri! Hän oli heti päässyt antamaan tarvittavan ensiavun ja jäänyt vielä vartioimaan Roosaa.
Soitin samantien ystävälleni. Hän lupasi lähteä heti hakemaan autoani, ja viedä Roosan sairaalaan. Lupasin tulla sairaalaan heti, kun vain pääsen itse sairaalasta pois.
Onneksi itselläni oli tullut vain kurkkuun/ruokatorveen haava rajusta oksentamisesta, ja sain lähteä heti "kotiin". Eli Viikin hevossairaalaan.
Itseasiassa oma sairaalareissuni oli niin nopea, että ehdin tallillekin lastaamaan Roosaa.
Haava näytti pahalta. Se oli polven kohdalla, n. 10-15cm pitkä viilto, mikä oli todella syvän näköinen. Aivan ei saanut selvää, että miten syvälle haava ulottui, mutta mikään pintahaava se ei todella ollut. Roosa laittoi kyllä painoa jalalle, mutta ontui voimakkaasti. Kävellessä sieltä roiskui kaaressa jotain kirkasta nestettä.
Jouduimme rauhoittamaan Roosan matkan ajaksi, ja melkein nostamaan sen autoon. Muutamat oksennukset vielä tallin pihamaalle, ja matka kohti Viikkiä.
Kello taisi olla jo lähemmäs 22, kun pääsimme perille. Roosa tutkittiin, mutta eläinlääkäri ei osannut sanoa että onko haava mennyt polviniveleen asti. Lähdimme siis röntgeniin.
Röntgenkuvien jälkeenkään eläinlääkäri ei pystynyt sanomaan, miten syvä haava on. Mutta luut näytti ehjiltä! Onneksi!!
Päätimme jättää Roosan yön yli tarkkailuun, ja tikattavaksi. Katsottaisiin aamulla sitten uudestaan.
Aamulla puhelin soi.
Viikistä soitettiin että Roosa on ihan pirteä ja se syö hyvin. Nyt myös toinen eläinlääkäri oli katsonut Roosan jalkaa ja röntgenkuvat, ja polvi oli myös ultrattu. Vieläkään ei saanut selvää, että onko haava niveleen asti.
He epäilivät että ei ole, koska Roosa laittoi jalalle niin hyvin painoa ja käveli suhteellisen hyvin. He ehdottivat, että odotellaan hetki ja seurataan mitä käy. Niveleen ei uskaltanut tuosta noin vain kuulemma mennä ottamaan näytettä, ettei sinne ainakaan itse vietäisi mitään bakteeria. Kerroin luottavani heidän arviointikykyyn.
Hetken päästä puhelin soi kuitenkin uudestaan. Nyt myös kirurgi oli katsonut kuvia ja jalkaa, ja he olivat päätyneet kuitenkin kurkkaamaan polveen lähemmin.
Jäin oksennustaudissani odottelemaan soittoa operaation jälkeen.
Iltapäivällä puhelin soi vasta seuraavan kerran. Joku suomalainen naislääkäri soitti. Ensimmäinen kysymys hänellä taisi olla, että onko hevosellani siitosarvoa. Oksennus puristui jonnekin pallean alle. Sain ääntä tulemaan sen verran, että kerroin että on. Vaikka mielessäni jyskytti vain se tunnearvo, mikä Roosalla on. Sitä ei voi mitata rahassa eikä varsoissa.
Naisääni kertoi, että haava oli ulottunut polviniveleen asti. Mutta tähystyksessä oli selvinnyt, että Roosan reisiluusta oli lähtenyt iso, n. 2x3cm pala irti.
Pala oli näkynyt kyllä röntgenkuvissakin, mutta he olivat ajatelleet sen olevan nestettä tmv. koska Roosa käveli niin hyvin, ja koska alue kuvissa oli niin suuri.
Naisääni kysyi, kannattaako Roosaa herättää enää.
"Tämä on kyllä sellainen tapaturma, että saat vakuutuksesta rahat takaisin, jos tapaturmavakuutus löytyy."
Norsu alkoi asetella takapuoltaan juuri rintakehälleni. Tuttuja paniikkikohtauksen merkkejä. En tainnut saada enää sanaa suustani.
"No, jos sillä on siitosarvoa, niin katsotaan nyt mitä käy."
Suljin puhelimen ja aloitin hysteerisen itkun. Roosa ei taidakaan selvitä.
Kommentit
Lähetä kommentti