Mieltäni on askarruttanut jo pidemmän aikaa ajatus siitä, että millainen hevosihminen olen. Ja millainen haluaisin olla.
Olen nimittäin kuullut satunnaisesti suunnasta ja toisesta, että olen hippi. Ja tämäkös ensalkuun ihmetytti suuresti. En nimittäin koe olevani hippi ja se särähtää jostain syystä ikävään sävyyn korvaani. Itse miellän hipin sellaiseksi, joka ei vaadi mitään. Ei oikeasti mitään. Ei koskaan komenna, älähdä ja ennenkaikkea ei etene ja on laiska. Minun mielikuvassani hippi vain chillaa ja nauttii. On ehkä hieman leväperäinenkin.
Myönnän. Olen välillä leväperäinen, olen nimittäin melko mukavuudenhaluinen ja sen varjolla saatan ajoittain mennä sieltä, mistä aita on matalin. Olisi myös ihanaa, jos voisi vain chillata ja nauttia. Mutta rehellisyyden nimissä, en nauttisi pidemmän päälle pelkästä chillailusta. Jaksan chillata hetken ja sen jälkeen aivoni alkavat jo potemaan huonoa omaatuntoa ja keksimään tekemistä.
Mutta en usko että ihmisten mielikuvat johtuvat näistä.
Luulen, ja osittain olen saanut vahvistettakin näille luuloille, että "hippeyteni" johtuu siitä miten haluan kohdella hevosia. Ja siitä mihin pyrin itse hevosten kanssa.
Osalle ihmisistä, hippi meininkiin kuuluu jo pelkästään naruriimu ja se, että työskentelen hevosten kanssa maastakäsin.
Edellisen oman hevoseni kanssa oli paljon ongelmia, niinkuin moni varmasti muistaa ja tietää. Jätin suosiolla ratsastamisen ohjelmasta pois, ja keskityin kommunikoimaan vain maastakäsin hevoseni kanssa. Vepsäkin kannusti tuolloin tekojani sanomalla: "Miksi hevosesi kunnioittaisi sua selässä, jos se ei kunnioita maastakäsin?"
Mutta monelle ulkopuoliselle se, että en ratsastanut hevostani, oli käsittämättömän vaikeaa ymmärtää. Moni oli sitä mieltä, että energiaa sillä nuorella hevosella vain on ja sen pitää päästä juoksemaan se pois. Monta kertaa viikossa. Hyvä ettei ihmiset ostaneet lahjaksi meille erilaisia kuolaimia ja apuohjia ja kannuksia. Kaikenlaista ehdotusta ja näkemystä tarjottiin.
Olen iloinen, että pidin pääni silloin ja kuuntelin hevostani. Uskon vakaasti, että olisin saanut vähintään hienon vatsahaavan hevoselleni aikaiseksi, jos olisin lähtenyt muiden ihmisten paineistamana tekemään ja väkisin vääntämään.
Miksi pitää olla niin hirveä kiire? Miksi meidän pitää turmella viaton luontokappale sillä, että meidän ihmisten yhteiskunta vaatii tulosta mahdottomalla ajalla? Ja me, jotka annamme sille hevoselle sen hetken aikaa miettiä ja sopeutua, olemme hippejä(kö?).
Jos yksi hevonen pystyy oppimaan ja kehittymään GP-tasolle kuukaudessa, niin että se myös nauttii tekemisestään. Se on ehjä, se liikkuu rennosti ja elastisesti ja samalla energisesti, niin tarkoittaako tämä sitä, että tästä lähtien se on normi, ja siihen pitää pyrkiä kaikkien hevosten kanssa?
Ennenkaikkea, miksi me emme voi hyväksyä sitä tosiasiaa, että hevosella on erilaisia päiviä? On toitotettu eri kirjoissa ja luennoilla ja klinikoilla, että hevonen ei suunnittele tekevänsä mitään tuhmaa. Tämä on totta. Mutta hevosilla, niinkuin meillä ihmisilläkin, on erilaisia päiviä. Suurimmaksi osaksi (toivottavasti) hyviä ja helposti motivoivia päiviä, mutta välillä on huonompia. Ja tätä meidän ihmisten tulisi kunnioittaa hevosessa. Jos me huomaamme jo talliin tultaessa tai selkään noustessa, että hevonen on huonolla tuulella, meidän tulisi ensimmäiseksi miettiä miksi. Jos syyhyn ei löydy kipua aiheuttavaa selitystä ja päättelemme syyn olevan hetkellisesti henkinen, miksi emme vain hyväksyisi sitä ja mukautuisi tekemään asioita hevosen kanssa sen mukaan? Miksi päätämme lähteä silti treenaamaan vaativia harjoituksia? Miksi me hömpöttelemme hevosen kanssa vain silloin kun oma jaksaminen ei ole huipussaan, tai mielenkiinto muualla kuin pohkeenväistössä?
Hevosesi ei tiennyt että olit ajatellut tänään treenata avotaivutusta laukassa. Ja jos et sitä teekään, ei se ole mikään voittoerä hevosellesi.
Tottakai meidän täytyy opetella myös lähtemään sieltä omalta mukavuusalueelta pois. Niin ihmisen kuin hevosenkin. Mutta tästä ei pitäisi aiheutua turhaa stressiä eikä varsinkaan kipua kenellekään.
Valitettavan usein hevonen on se, joka joutuu näin kokemaan.
Toinen asia mikä tuntuu lisäävän hipin mainetta on tieto. Jos olet lukenut kirjoja ja opiskellut esimerkiksi tutkittua tietoa hevosen oppimisesta, eikä tietosi polveudukaan enää täysin esi-isiltäsi, on hevosmiestaitosi vähintään epäilyttävät. Muistan kun isäni kertoi tarinaa omasta isästään, joka selätti suomenhevosen heidän pihalla, kun hevonen oli niin vaikea ja alkanut "isotella" isoisälleni. Valehtelematta tätä "tietoa" hevosen kunnioittamisen saavuttamisesta väkivaltaisin keinoin kuulee edelleen paljon. Ei arkielämässä niinkään, jos kaikki menee mukavasti. Mutta siinä vaiheessa paljonkin, kun hevosellasi onkin ongelma. Oli se sitten maastakäsin huonoa käytöstä tai ratsastaessa. Me laitamme herkästi vaikeammalle hevoselle ketjua suuhun, kiskomme, mäiskimme, laitamme kovempaa kuolainta, käytämme raippaa, sidomme päätä jne. Ihmisen luovuus on rajaton. Tämähän on helpompi ratkaisu, kuin pysähtyä miettimään mykän ystävämme käytöksen syytä.
En siis väitä, ettenkö olisi joskus menettänyt hermojani ja läimässyt hevostani riimunnarulla turhan isoeleisesti liian pienestä asiasta. Saattanut joskus karjastakin jonkun ärräpään. Mutta en minä siihen pyri. Omasta mielestäni en siinä tilanteessa tee kuin itsestäni tyhmän ja typerän. Se ei kerro mistään muusta, kuin taidon puutteesta. Itselläni taidon puute voi esiintyä myös niin, että en ole ollut esimerkiksi tilanteessa läsnä. Ja kun en ole ollut läsnä, en ole myöskään lukenut hevosta tai ympäristöä ja yllättävän tilanteen tullen, kun hevonen vaikka on säikähtänyt, olen säikähtänyt itsekin ja tästä syyttänyt hevosta.
Toki väsyneenä ihmiset tekevät mitä hölmömpiä asioita, mutta väsynytkin ihminen voi oppia virheistään jos tunnustaa ne.
Olen tullut siihen lopputulokseen tähän mennessä, että haluan olla hevosten ystävä. Olen puhunut aiemmin siitä että esimerkiksi Kyra Kyrklund on toiminut esikuvanani. Ja onkin. Mutta suurempana mallina on toiminut Lena Furbergin sarjakuvat.
Ne, joissa on tyttö tai poika, joka löytää väärin ymmärretyn hevosen ja loppujen lopuksi tälle ihmiselle ja hevoselle syntyy suuri ystävyyssuhde ja ne voittaa kaikki kilpailut ja vastoinkäymiset luottamuksen avulla.
Wikipedian mukaan ystävyyteen kuuluu mm.:
Olen nimittäin kuullut satunnaisesti suunnasta ja toisesta, että olen hippi. Ja tämäkös ensalkuun ihmetytti suuresti. En nimittäin koe olevani hippi ja se särähtää jostain syystä ikävään sävyyn korvaani. Itse miellän hipin sellaiseksi, joka ei vaadi mitään. Ei oikeasti mitään. Ei koskaan komenna, älähdä ja ennenkaikkea ei etene ja on laiska. Minun mielikuvassani hippi vain chillaa ja nauttii. On ehkä hieman leväperäinenkin.
Myönnän. Olen välillä leväperäinen, olen nimittäin melko mukavuudenhaluinen ja sen varjolla saatan ajoittain mennä sieltä, mistä aita on matalin. Olisi myös ihanaa, jos voisi vain chillata ja nauttia. Mutta rehellisyyden nimissä, en nauttisi pidemmän päälle pelkästä chillailusta. Jaksan chillata hetken ja sen jälkeen aivoni alkavat jo potemaan huonoa omaatuntoa ja keksimään tekemistä.
Mutta en usko että ihmisten mielikuvat johtuvat näistä.
Luulen, ja osittain olen saanut vahvistettakin näille luuloille, että "hippeyteni" johtuu siitä miten haluan kohdella hevosia. Ja siitä mihin pyrin itse hevosten kanssa.
Osalle ihmisistä, hippi meininkiin kuuluu jo pelkästään naruriimu ja se, että työskentelen hevosten kanssa maastakäsin.
Edellisen oman hevoseni kanssa oli paljon ongelmia, niinkuin moni varmasti muistaa ja tietää. Jätin suosiolla ratsastamisen ohjelmasta pois, ja keskityin kommunikoimaan vain maastakäsin hevoseni kanssa. Vepsäkin kannusti tuolloin tekojani sanomalla: "Miksi hevosesi kunnioittaisi sua selässä, jos se ei kunnioita maastakäsin?"
Mutta monelle ulkopuoliselle se, että en ratsastanut hevostani, oli käsittämättömän vaikeaa ymmärtää. Moni oli sitä mieltä, että energiaa sillä nuorella hevosella vain on ja sen pitää päästä juoksemaan se pois. Monta kertaa viikossa. Hyvä ettei ihmiset ostaneet lahjaksi meille erilaisia kuolaimia ja apuohjia ja kannuksia. Kaikenlaista ehdotusta ja näkemystä tarjottiin.
Olen iloinen, että pidin pääni silloin ja kuuntelin hevostani. Uskon vakaasti, että olisin saanut vähintään hienon vatsahaavan hevoselleni aikaiseksi, jos olisin lähtenyt muiden ihmisten paineistamana tekemään ja väkisin vääntämään.
Miksi pitää olla niin hirveä kiire? Miksi meidän pitää turmella viaton luontokappale sillä, että meidän ihmisten yhteiskunta vaatii tulosta mahdottomalla ajalla? Ja me, jotka annamme sille hevoselle sen hetken aikaa miettiä ja sopeutua, olemme hippejä(kö?).
Jos yksi hevonen pystyy oppimaan ja kehittymään GP-tasolle kuukaudessa, niin että se myös nauttii tekemisestään. Se on ehjä, se liikkuu rennosti ja elastisesti ja samalla energisesti, niin tarkoittaako tämä sitä, että tästä lähtien se on normi, ja siihen pitää pyrkiä kaikkien hevosten kanssa?
Ennenkaikkea, miksi me emme voi hyväksyä sitä tosiasiaa, että hevosella on erilaisia päiviä? On toitotettu eri kirjoissa ja luennoilla ja klinikoilla, että hevonen ei suunnittele tekevänsä mitään tuhmaa. Tämä on totta. Mutta hevosilla, niinkuin meillä ihmisilläkin, on erilaisia päiviä. Suurimmaksi osaksi (toivottavasti) hyviä ja helposti motivoivia päiviä, mutta välillä on huonompia. Ja tätä meidän ihmisten tulisi kunnioittaa hevosessa. Jos me huomaamme jo talliin tultaessa tai selkään noustessa, että hevonen on huonolla tuulella, meidän tulisi ensimmäiseksi miettiä miksi. Jos syyhyn ei löydy kipua aiheuttavaa selitystä ja päättelemme syyn olevan hetkellisesti henkinen, miksi emme vain hyväksyisi sitä ja mukautuisi tekemään asioita hevosen kanssa sen mukaan? Miksi päätämme lähteä silti treenaamaan vaativia harjoituksia? Miksi me hömpöttelemme hevosen kanssa vain silloin kun oma jaksaminen ei ole huipussaan, tai mielenkiinto muualla kuin pohkeenväistössä?
Hevosesi ei tiennyt että olit ajatellut tänään treenata avotaivutusta laukassa. Ja jos et sitä teekään, ei se ole mikään voittoerä hevosellesi.
Tottakai meidän täytyy opetella myös lähtemään sieltä omalta mukavuusalueelta pois. Niin ihmisen kuin hevosenkin. Mutta tästä ei pitäisi aiheutua turhaa stressiä eikä varsinkaan kipua kenellekään.
Valitettavan usein hevonen on se, joka joutuu näin kokemaan.
Toinen asia mikä tuntuu lisäävän hipin mainetta on tieto. Jos olet lukenut kirjoja ja opiskellut esimerkiksi tutkittua tietoa hevosen oppimisesta, eikä tietosi polveudukaan enää täysin esi-isiltäsi, on hevosmiestaitosi vähintään epäilyttävät. Muistan kun isäni kertoi tarinaa omasta isästään, joka selätti suomenhevosen heidän pihalla, kun hevonen oli niin vaikea ja alkanut "isotella" isoisälleni. Valehtelematta tätä "tietoa" hevosen kunnioittamisen saavuttamisesta väkivaltaisin keinoin kuulee edelleen paljon. Ei arkielämässä niinkään, jos kaikki menee mukavasti. Mutta siinä vaiheessa paljonkin, kun hevosellasi onkin ongelma. Oli se sitten maastakäsin huonoa käytöstä tai ratsastaessa. Me laitamme herkästi vaikeammalle hevoselle ketjua suuhun, kiskomme, mäiskimme, laitamme kovempaa kuolainta, käytämme raippaa, sidomme päätä jne. Ihmisen luovuus on rajaton. Tämähän on helpompi ratkaisu, kuin pysähtyä miettimään mykän ystävämme käytöksen syytä.
En siis väitä, ettenkö olisi joskus menettänyt hermojani ja läimässyt hevostani riimunnarulla turhan isoeleisesti liian pienestä asiasta. Saattanut joskus karjastakin jonkun ärräpään. Mutta en minä siihen pyri. Omasta mielestäni en siinä tilanteessa tee kuin itsestäni tyhmän ja typerän. Se ei kerro mistään muusta, kuin taidon puutteesta. Itselläni taidon puute voi esiintyä myös niin, että en ole ollut esimerkiksi tilanteessa läsnä. Ja kun en ole ollut läsnä, en ole myöskään lukenut hevosta tai ympäristöä ja yllättävän tilanteen tullen, kun hevonen vaikka on säikähtänyt, olen säikähtänyt itsekin ja tästä syyttänyt hevosta.
Toki väsyneenä ihmiset tekevät mitä hölmömpiä asioita, mutta väsynytkin ihminen voi oppia virheistään jos tunnustaa ne.
Loputkin uskottavuudesta menee siinä, jos opettaa hevosta namien avulla. Game over.
Olen tullut siihen lopputulokseen tähän mennessä, että haluan olla hevosten ystävä. Olen puhunut aiemmin siitä että esimerkiksi Kyra Kyrklund on toiminut esikuvanani. Ja onkin. Mutta suurempana mallina on toiminut Lena Furbergin sarjakuvat.
Ne, joissa on tyttö tai poika, joka löytää väärin ymmärretyn hevosen ja loppujen lopuksi tälle ihmiselle ja hevoselle syntyy suuri ystävyyssuhde ja ne voittaa kaikki kilpailut ja vastoinkäymiset luottamuksen avulla.
Wikipedian mukaan ystävyyteen kuuluu mm.:
- keskinäinen ymmärrys ja myötätunto
- toisen seurasta nauttiminen
- luottamus
- myönteinen vastavuoroisuus
- mahdollisuus olla oma itsensä, ilmaista tunteitaan ja tehdä virheitä ilman tuomitsemisen pelkoa.
Olkoot joka päivä Ystävänpäivä. Hyvää ystävänpäivää teille Ystävät! Muistetaan olla ystävällisiä myös toinen toisillemme! Ehkä silloin, meidän on helpompi olla parempia ystäviä myös hevosille <3
![]() |
Kaikki kuvat on lainattu netistä ja Lena Furbergin piirtämiä. |
Kommentit
Lähetä kommentti