James Dean Foss

"Ponin" ja mun taipale alkoi lopputalvella 2012, Deanin ollessa 4,5 vuotias. Se tuli meidän silloiselle tallillle erään naisen kanssa. Dean oli hänellä ylläpidossa ja oli sopinut "Ponin" kasvattajan kanssa että ostaa Ponia osamaksulla itselleen. Meille selvisi melkein heti, että tämän naisen kanssa tulee mahdollisesti ongelmia. Ja niinhän siinä loppujen lopuksi kävi, että Dean unohdettiin oikeastaan heti tallille "oman onnensa nojaan". Tottakai se hoidettiin ja ruokittiin, mutta tämä nainen hävisi täysin. Jätti kaiken maksamatta, eikä vastannut enää puhelimeen eikä viesteihin.Tallin omistaja soitti Deanin kasvattajalle ja kertoi mitä oli käynyt. Kasvattaja kertoi ettei hänkään ollut saanut hevosesta yhtäkään sovittua maksua. Hän sanoi hakevansa hevosen pois. Olin tykästynyt Deaniin jo vähän salaa, mielestäni se oli todella symppis ja kaunis hevonen. Olen aina tykännyt arabeista, ja vaikka Dean on vain puolikas, siinä on ulkonäöllisesti paljon arabin piirteitä. Pienen pohdinnan jälkeen sovimme kaverini kanssa, että otetaan se ylläpitoon puoliksi. Minulla ei ollut varaaa ottaa kokonaan toista hevosta, eikä myöskään aikaa. Lapset olivat kuitenkin aika pieniä silloin. Ystävälläni oli myös saman ikäisiä lapsia, eli aika oli rajallista hänelläkin.

Ei mennyt kuitenkaan kuin vajaa kuukausi, kun Dean alkoi ontumaan jostain syystä toista etusta. Päällisin puolin jalassa ei näkynyt mitään. Se ei myöskään turvottanut, eikä ollut lämmin mistään. Olin jo epätoivon partaalla, että taasko mulla on jalkavammanen hevonen. Paavo kun oli jo Vermon klinikan kanta-asiakas.
Soitin Deanin kasvattajalle ja kerroin mitä oli käynyt.
Kyselin myös, että onko sillä aiemmin ollut mitään ongelmia jalkojen kanssa. Hän kertoi Ponin tulleen n.vuosi takaperin ratsuttajalta kotiin, epämääräisen ontumisen takia. Tämä lisäsi jo olemassa olevaa tuskaani, jonka kasvattaja varmaan kuuli äänestäni. Hän ehdotti, että toisimme hevosen Ypäjälle klinikalle kuvattavaksi. Hän kertoi myös, että hän ei hevosta halua enää takaisin, "se on sen verran hullu yksilö, että se vielä tappaa joku päivä ihmisen." Sovimme hänen ehdotuksestaan, että kuvaamme jalat ja jos siellä on jotain suurempaa rikki, niin laitetaan hevonen kuoppaan. Jos se on jotain pienempää tai haluamme lähtemään korjaamaan vikaa, niin saamme hevosen sillä, että maksamme klinikkareissun.
Deanilla todettiin kaviopaiseen alku. Maksoimme siitä 300€.

Pikkuhiljaa alkoi Dean näyttää todellista luontoansa. Ponihan oli erittäin nuori ja kasvattajan puheiden perusteella ymmärsimme, että se on perusratsastettu. Ymmärtää siis pohkeen ja ohjan merkityksen. Emmekä me siltä enempää aluksi pyytäneetkään. Jo ennen Ypäjä -reissua huomasimme ongelman, mikä oli erittäin raju pään viskominen. Tuntui välillä siltä että koko hevoselta varmaan irtoaa pää kohta, kun se heitteli sitä lujaa ryntäiden väliin ja sekunnissa se katsoikin yläkautta silmiin. OIKEASTI!

Suurin ongelma alkoi muodostua rodeosta, mitä Poni olisi mielummin halunnut harrastaa. Olimme yhteydessä kasvattajaan (en enää muista kumpi soitti kummalle. Ensalkuun vaihdeltiin kuulumisia melko usein, puolin ja toisin) ja hän kertoi että Deanilla oli ratsastanut sellaiset nuoret tytöt/lapset, joita Poni oli alkanut nakkelemaan alas selästä. Lopputulos oli vissiin aina se, että kun tyttö lentää, niin Poni pääsee takaisin talliin mussuttamaan heinää, kun selkään ei uskaltanut enää mennä. (Tämän aiheen ei millään tavalla ollut tarkoitus loukata nuoria tyttöjä eikä lapsia!)

No, päätimme aloittaa alusta. Juoksuttelimme sitä enimmäkseen ja ratsastimme kevyesti. Myös elämäntilanteemme alkoi muuttua. Sekä minulla että ystävälläni. Minä aloitin täyspäiväiset työt tallilla. Erosin, muutin omilleni ja yritin työajan ulkopuolella kasailla elämän rippeitäni kasaan ja alkaa rakentaa uutta. Sekä olla edes jonkunlainen äiti lapsilleni. Samoihin aikoihin, tai ehkä jo ennen (?), ystäväni muutti toiselle paikkakunnalle. Poni jäi yksin minulle.

Aika oli erittäin tiukalla, ja kieltämättä nousu hevosen selkään tuntui itsemurhalta. Parhaimmillaan olen tippunut 6 kertaa, vajaan tunnin aikana. Eläinlääkärit eivät löytäneet hevosesta kuitenkaan koskaan mitään vikaa. Ratsastin kuitenkin sen minkä jaksoin, kerran tai kaksi viikossa. Joskus en edes sitä. Mutta ratsastaminen oli niin hankalaa ja välillä oikeasti niin vaarallista, että siihen oli tultava muutos. Kaikessa hiljaisuudessa päätin, etten aio kuolla tämän hevosen selkään. Joten jos mulla on yhtään sellainen olo, että mä oon väsynyt tai mulla on huono päivä, niin mä en edes yritä. Aloin työskentelemään sen kanssa enimmäkseen naruriimulla. Energiaa sain purettua siitä liinassa juoksuttamalla tai päästämällä kentälle irti tai irtohypyttämällä. Kävin sillontällön sen kanssa ihan vaan kävelylenkillä maastossa.

Kun vihdoin sain Deanin pään tasoitettua naruriimulla yms.tehtävillä, alkoi ratsastaminenkin onnistua jo paremmin. Aloitimme aivan nollasta. Käyntityöskentelyä ja vähän ravia. Tärkeintä oli se, että Dean ei juossut alta pois, vaan oli rauhallinen ja kuunteli istuntaa. Silläkään ei ollut väliä, vaikka se katsoi yläkautta silmiin välillä. Ja ratsastus loppui heti, kun sain sen rauhalliseksi. Vaikka se olisi tarkoittanut 5 minuutin ratsastusta. Tästä me lähdimme liikkeelle.

 Pitkäjänteisellä työllä, hevosen ehtoja tietyllä tavalla kunnioittaen, olemme Ponin kanssa päässeet tähän, missä tänään olemme. Olen saanut myös apua jonkun verran eri ihmisiltä. En ole myöskään hävennyt (liikaa) myöntää muille hevosihmisille, että minulla on ongelmia hevoseni kanssa. Olen saanut neuvoja ja yrittänyt monia eri asioita. Joitakin neuvoja olen joutunut soveltamaan että ne istuivat meille. Nyt meillä on Deanin kanssa yhteistä taivalta jo viisi vuotta takana. Ikä alkaa tehdä tehtävänsä (Dean on jo 9v.) ja tottakai olemme jo ehtineet tutustua toisiimme ja meidän luottamussuhde on kehittynyt ajan kanssa. Tiedostan myös sen, että minulla on mennyt paljon aikaa hukkaan, oman henkisen väsymykseni takia. Olisin varmasti pystynyt hevosen puolesta etenemään nopeammin. Mutta samassa veneessä tässä ollaan. Minä ja Dean. Ehkä me sovimme sen takia hyvin yhteen Me tarvitsemme kumpikin oppimiseen positiivista ilmapiiriä ja rentoa tekemistä sekä hetkellistä jämäkkyyttä ;)

Poni kuivaharjoittelee esteen ylitystä

Esteet oli varsinkin suuren työn takana.
 Poni näytti mielellään sirkustemppuja
silloin kun olisi pitänyt hypätä.

Kyllä ne sitten alkoi sujumaan!

Pitkän harkinnan ja henkisen työn jälkeen, päätin myydä Deanin jouluna 2016. Sain sille parhaan mahdollisen kodin, kun sen vuokraaja osti Ponin itselleen. (Tai oikeastaan hän sai sen joululahjaksi äidiltään <3)

Saan edelleen olla Deanin elämässä mukana ja käydä ratsastamassakin sillä. Poni asuu tuossa kilometrin päässä meidän kodista, niin siihen on lyhyt matka juosta jos ja kun ikävä iskee <3

Kisoissa 2016